Osallistuin viime tiistaina Töölön demarien järjestämään metropolipolitiikka-aiheiseen keskustelutilaisuuteen. Lähtökohta oli otollinen, koska demarien metropolimalli vastaa päälinjoiltaan Uudenmaan Vihreiden käsitystä siitä, miten Helsingin seudun päätöksenteko kannattaisi järjestää.
Helsingin ja Vantaan yhdistämistä koskevien selvitysten valmistuttua keskustelu pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämisestä on saanut uusia ulottuvuuksia. Selvää on, että jotain on pikaisesti tehtävä, jotta koko metropolialuetta voidaan järkevästi suunnitella yhtenä kokonaisuutena. Ongelmia ei kuitenkaan ratkaise pääkaupunkiseudun neljän kunnan yhdistäminen, koska väki muuttaa jo nyt enenevissä määrin kehyskuntiin.
Maankäyttöä, joukkoliikennettä ja palveluita on tarkasteltava koko seudun näkökulmasta, jotta voimme varmistaa asukkaiden ja ympäristön kannalta viihtyisän ja toimivan elinympäristön rakentumisen.
Nykytilanteessa seudullinen päätöksenteko on ripoteltu maakuntatasolle sekä erilaisiin kuntayhtymiin ja vapaaehtoisiin toimielimiin. Kokonaisuus on hukassa ja demokratian kanssa on niin ja näin. Yleisellä tasolla maankäyttöä linjataan maakuntakaavassa, mutta toisaalta joukkoliikenteestä päätetään HSL:ssä (Helsingin seudun liikenne –kuntayhtymä) ja kunnat päättävät kaavoituksen painopisteistä ja ajoituksesta omilla alueillaan.
Ihan oma kysymyksensä on sosiaali- ja terveyspalvelut, joiden järjestäminen ja rahoitus on organisoitu kovin monimutkaisesti. Perustoiminnoista vastaavat kunnat, mutta erikoissairaanhoidosta kuntayhtymät (Helsingin seudulla HUS) ja esimerkiksi kehitysvamma- ja päihdehuollosta eri kuntayhtymät. Lisäksi on joukko yksityisen puolen toimijoita palveluita tarjoamassa. Vihreät ovat hahmotelleet omaa ratkaisumallia tähän problematiikkaan.
Jotta Helsingin seudun yhdyskuntarakenne ei leviäisi hallitsemattomasti, vaan saisimme aikaan raideliikenteen varaan rakentuvan viihtyisän kaupunkien ja kylien verkoston, tarvitsemme ehdottomasti koko seutua ohjaavaa avointa ja demokraattista päätöksentekoa. Tarvitsemme vaaleilla valitun metropolivaltuuston, joka päättää maankäytön, asumisen, terveydenhuollon ja liikenteen suurista linjoista. Paikallinen päätöksenteko on säilytettävä edelleen kaupunkien ja kuntien valtuustoilla. Suurissa kaupungeissa päätöksentekoa voidaan siirtää kaupunginosatasolle.
Metropolihallinto tulee olemaan yksi ensi kevään eduskuntavaalien keskustelun aiheista ainakin pääkaupunkiseudulla. Keskustelua on järkevää laajentaa koskemaan myös muita Suomen suuria kaupunkeja.
Taannoisessa kuusikkokuntien luottamushenkilöjohdon tapaamisessa kävi selväksi, että Kokoomus ei innostu demokratian laajentamisesta seututasolle, vaan vannoo itsenäisten kuntien vapaaehtoisen yhteistyön nimiin. Yleisin vasta-argumentti seutuhallinnon kehittämiselle on se, että uuden hallinnon tason luominen lisäisi kustannuksia ja byrokratiaa.
Maailmalta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, että kaksiportainen hallinto toimii. Kyse ei ole byrokratian lisäämisestä vaan päätöksenteon selkeyttämisestä. Metropolihallinnon perustana voisi olla Uudenmaan liitto, jossa vaaleilla valitut valtuutetut päättäisivät seudullisista asioista.